Työntekijälähettilyys on vasta päässyt vaipoistaan

Innostuspuhe on oire isommasta muutoksesta

Työn merkityksestä keskustelu on mielestäni hyvä asia, vaikka tiukan taloustilanteen vallitessa kyseessä on monille paniikkireaktio, jossa korostetaan omaa intohimoa väsymykseen asti ettei saataisi potkuja seuraavassa YT-kierroksessa, tai että joku huomaisi meidät tuhansien hakijoiden joukosta. Kaiken kaikkiaan työstä keskustelu on mielestäni avoimempaa kuin koskaan oman työhistoriani aikana, ja pidän siitä vaikka se ei tarkoitakaan sitä että kaikki aiheet olisivat innostavia, inspiroivia tai edes etäisestä miellyttäviä.

Työntekijälähettilyys on tämän kehityksen ytimessä, ja yksi ilmentymä siitä että työtä ei pidetä enää vain muusta elämästä irrallisena saarekkeena, josta saadaan korvausta, jotta voidaan tehdä jotain oikeasti mielekästä. Sinänsä siinä ei ole mitään uutta että työ on suomalaiselle pyhä asia, jota ilman elämä on sanomattomien näkemysten mukaan täysin kunniatonta ja turhaa mutta siinä on että siitä puhutaan avoimesti sellaisilla julkisilla areenoilla, joita sosiaalinen media yhtenä sirpaleisena kenttänä edustaa.

Arkinen ja avoin läsnäolo voittaa

Työntekijälähettilyys on pelkistettynä mielestäni sitä, että ihminen on erilaisilla areenoilla kokonaisesti läsnä ilman hirvittävän jyrkkää jakoa vapaa-ajan ja työajan minään. Monilla aloilla, kuten omallani, tällaisten rajojen vetäminen on melkein mahdotonta, sillä digitaalinen jalanjälkeni on jatkuvasti myös osa CV:täni, hyvässä ja pahassa.

Kehitys kertoo myös siitä että sosiaalinen media on suurille massoille osa arkea, samalla tavalla kuten kaupassa käynti tai kahvilassa juttelu, ei joku erillinen saareke jonne työnnetään jotain sinne räätälöityä materiaalia. Mainokset somessa ärsyttävät ihan yhtä paljon kuin lööpit kioskin ulkopuolella mutta ne ovat osa elämää joten eivät toisaalta herätä sen kummempia intohimojakaan. Yrityksetkin ymmärtävät tämän, eivätkä yritä väkisin työntää tylsää tai pelkästään ilmoitusluontoista materiaalia eri kanaviin.

Uskallatko leimautua firman henkilöksi?

Miksi työntekijälähettilyys koetaan kuitenkin jotenkin hankalaksi asiaksi? Joskus kun aloitin työelämässä, innostuneesti työhönsä ja työpaikkaansa suhtautuvista puhuttiin pilkkanimellä “firman mies/nainen”. Eli, vähän kuten peruskoulussa, jos olit hyvä tai innostunut ja näytit sen, tasapäistämään pyrkivä lauma yritti naulata sinut takaisin ruotuun. Elimme vahvasti asetelmassa työnantaja vastaan työntekijä, jossa liika innostuminen oli vain väärin vaikka kukaan ei oikein tiennyt miksi.

Nyt ehkä olemme ainakin joissain paikoissa siinä tilanteessa, että jakolinjat eri osapuolten välillä hälvenevät. Ymmärretään että on kaikkien etu, jos työpaikallamme on mukavaa olla töissä ja että se näkyy myös ulospäin, koska se vaikuttaa tulevien työnhakijoiden suhtautumiseen ja asiakkaiden suhtautumiseen. On selvää että hyvä työilmapiiri välittyy asiakaspalveluun ja työn laatuun, ja sitä kautta suoraan tulokseen, joten hyvinvointiakaan ei pidetä enää naurettavana jumppaamisena jumppaamisen takia vaan kovan tekemisen ytimessä olevana keskeisenä asiana. Yhteisöjen kulttuuri ja keskinäinen tunnelma välittyy ulospäin, halusimme tai emme, koska välitämme joka tapauksessa ympäristöömme mielialaamme sekä fyysisesti että digitaalisesti.

Yhteisön tila näkyy, halusit tai et

Tästä kaikesta voisi halutessaan vetää sellaisen johtopäätöksen, että työntekijälähettilyys on mahdollista silloin, kun ihminen voi hyvin työssään ja vapaa-ajalla ja kokee tietynlaista ylpeyttä omasta työyhteisöstään ja tekemisistään. Samalla hänelle ja koko työyhteisölle on selvää että sosiaalinen media ei ole joku erillinen mainospaikkasaareke, vaan tila, jossa on mahdollista olla vuorovaikutuksessa erilaisten tahojen kanssa omilla ehdoilllaan. Tällaisella yhdistelmällä saadaan oman yhteisön ääni kuuluville ja näkyville siten että se myös kiinnostaa muita.

Vaikka aiheesta on puhuttu varsinkin alan ihmisten keskuudessa väsymykseen saakka, alkaa monissa yrityksissä tietoinen lähettilyys kehittäminen vasta nyt näkyä ulospäin, mikä tietysti on vain jäävuoren huippu. Prosessi ei ole mikään nopea, mikä on ymmärrettävää, jos vaikka mietitään miten iso muutos on kääntyä vielä muutaman vuoden takaisista somekielloista ja -uhkalistoista 180 astetta kannustavaan suuntaan. Kärsivällisyyttä!

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s